Tänään aamulla keskustelimme herra 3v:n kanssa kuolemasta hänen omasta aloitteestaan. Keskustelu alkoi yllättävällä kysymyksellä: Olisiko teistä kiva jos minä kuolisin? Vastausta tuskin tarvitsee kertoa, mutta jatkoa seurasi kysymyksellä: Miten joku kuolee? Täytyy myöntää, etten ollut ihan varautunut näitä keskusteluita käymään. Ehkä kyselyikä alkaa tehdä tuloaan. Lopuksi viimeinen kysymys oli: "Entä jos kaikki kuolee? Silloin kukaan ei sure". Käsittääkseni selitys tällä jälkimmäiselle, hiukan yllättävälle mielipiteelle, oli, että silloin ei ole ketään jäljellä, joka surisi (tosin pienen suusta tämä ei ihan näin jäsennetysti tullut). Hyvin looginen selitys siis. Näkökulma vain ei ollut itselläni koskaan juolahtanut mieleen.
Mietityttämään koko keskustelu jäi niin sisältönsä kuin yllättävän johtopäätöksensä vuoksi. Kuinka osaisi itse irtautua tutuista näkökulmista ja kysyä erilaisia kysymyksiä. Paradoksaalista koko väitöskirjan teossa on, että ensin pitää opiskella aihealueen teoriat ja tarkastelutavat ja sen jälkeen pitäisi osata irtautua niistä pystyäkseen luomaan jotain uutta ja erilaista. Kun vain osaisi olla kuten herra 3v tuossa vieressä ja kysyä asioista niin kuin ne näyttävät olevan eikä niin kuin niistä on tottunut ajattelemaan.
21.8.2007
Lapsellinen tapa ajatella
Tunnisteet: Perhe, Väitöskirja
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Design by Blogger Templates
6 kommenttia:
Hyvä kirjoitus ja syvällinen 3v teillä. Itse yritän päästä irtautumaan totutusta niin, että nousen abstraktiotasoissa niin ylös kuin pääsen ja mietin, että mitä tämä asia itseasiassa on jos sen kuvaa 3-8:lla tärkeimmällä liikkuvalla osalla. Sitten tulee vaikeuksia kun yrittää miettiä miten tämä uusi malli suhteutetaan olemassaoleviin teorioihin.
Kiitos. Aihe oli tosiaan hiukan yllättävä, etenkin kun vastaavia keskusteluita ei aiemmin ole juuri käyty. Kunhan lukemiset etenee ja empiriaa alkaa kerääntyä, niin pääsen taas itsekin kokeilemaan abstraktia ajattelua ja sen hankaluutta :)
Lapset on siitä ihmeellisiä, että jos päätät kertoa nyt hänelle jumalasta siten kuten itse uskot, hän luultavasti sen jälkeen alitajuisesti uskoo asian olevan niin kuin sanoit. Tajusin tässä yksi päivä, että ihminen, joka on jonkin verran ulkomaalaisvastainen on luultavasti oppinut ajattelutavan isältään, joka jatkuvasti vitsailee ulkomaalaisista halventavaan sävyyn. Lapsen mieli on tyhjä taulu ja sinä kirjoitat siihen nyt omia ajatuksiasi. Vau.
Seurasin blogiasi jo alusta asti ja kirjoitin joitain kommenttejakin. Väittelin keväällä, joten aikaa ei ollut aiemmin blogien lukemiseen ja yllätyin kun nyt löysin blogisi uudelleen (tai oikeastaan uuden blogisi). Toivottavasti jaksat saattaa projektin loppuun!
Kiitos ja onnea arvon tohtorille (vain puoli vuotta myöhässä)! Rohkaisevaa kuulla, että väikkärin pystyy oikeasti saamaan valmiiksi asti (ja kyllä, itse kärsin uskon puutteesta juuri nyt).
Lapsen asenteiden syntyperän pystyy usein päättelemään, mutta omien asenteiden kohdalla se on jo hankalampaa. Hyvin paljon lasten kasvattaminen opettaa samalla myös omasta itsestä.
Uusimmasta postauksestasi päätellen homma ei sinulla ole ihan helpoimmasta päästä. Itse sain palkkaa väitöskirjan tekemisestä ja silti se oli kokopäivätyötä (eli ei muuta elämää). Uskonpuute on kuitenkin väitöskirjan tekijän arkipäivää, joten siitä ei sinänsä kannata olla huolissaan. Työmoraalisi on muuten sitä paitsi ainoa oikea asenne tutkijalle. Asiathan on kunnolla tehtävä! Harmillista, että se aiheuttaa burnoutteja.. Voi olla hyvä idea käydä työpsykologin juttusilla ihan vain juttelemassa ja saamassa hyviä vinkkejä työssä jaksamiseen.
Ei ole aina helppoa ei, mutta loppujen lopuksi kyse on omasta valinnasta ja pakkoa ei ole. Jos jossain vaiheessa alkaa tuntua liian pahalta, ei ole mahdoton ajatus unohtaa koko jatko-opintoja. Sitähän ei toki toivo, mutta jos valintoja on tehtävä, niin asioita on pakko arvottaa. Mutta vielä aion jatkaa aiemmin valitulla linjalla.
Lähetä kommentti