Olet mitä teet

Pikku hiljaa alkaa hiipua usko siihen, että olisi mahdollista onnistuneesti yhdistää työ ja opiskelu. Pian tulee täyteen kaksi kuukautta siitä, kun työkaveri jäi sairaslomalle ja omilla harteilla on ollut kahden ihmisen työt. Kyllähän sen tietää, että ei niistä ole käytännön mahdollisuuksia selvitä, mutta kun ihminen on varustettu liiallisella tunnollisuudella niin huolta asiasta tulee kannettua aivan liikaa. Ylitöitä on tullut ihan riittävästi ja sen arvaa, miten paljon paukkuja on ollut laittaa opintojen eteenpäin viemiseen.

Torstaina on asiakastilaisuus, jonka valmistelu on ollut viimeiset viikot tavoite numero yksi. Loppuvuodeksikin on kyllä hommaa n. 2,5 kertaa sen määrän mitä pystyy tekemään, mutta tein itseni kanssa sopimuksen, että tuon tilaisuuden jälkeen on aika opetella olemaan ottamatta stressiä. Kysehän on vain työstä!

Yhdestä asenteesta toivoisin osaavani luopua ja se on oman minäkuvan määrittäminen työn kautta. Tiedän, että liikaa katson itseäni sen kautta, miten onnistun työssäni. Tosin aina olen ollut samanlainen, että määritän itseni onnistumisten kautta. Koulumaailma on tällaiselle ihmisille helppo paikka, sillä säännöt ja tavat onnistumiselle on selvästi määritetty. Työelämä puolestaan osaa olla todella pelottava, sillä ei ole olemassa sääntöjä vaan ainoastaan ihmisiä. Ei sillä ettenkö ihmisten kanssa toimeen tulisi, mutta itsensä määrittelemisen tavat ovat hyvin erilaiset ja itselleni paljon vaikeammat. Työyhteisö, jossa toimin on kaiken lisäksi hyvin heterogeeninen ja kiinnekohtien löytäminen oman ajattelun ja muiden ajatuksien välillä on usein hankalaa. Siksi myös onnistuneen suorituksen määrittely on hankalaa ja oman mielipiteensä kanssa huomaa usein olevansa yksin. Heterogeenisyys ei sinällään ole ongelma, mutta yhdistettynä toimimattomaan keskustelukulttuuriin saa aikaan sen, että raja-aidat ihmisten katsantokantojen välillä ovat ja pysyvät.

Toivoisin, että saisin käännettyä opiskelun ja työnteon roolit keskenään, niin että opiskelu on se, mihin purkaa energia ja ohjata halu luoda jotain. Opettelua, opettelua ja vielä kerran opettelua se tuntuu vaativan. Tai sitten reilun kokoisen apurahan, jotta työn voi jättää kokonaan kuvioista pois.

Onko tietojenkäsittelytieteen tohtori pätevä työelämään?

PhD comics:ssa on viime päivinä ollut teemana tohtorin pätevyys työelämässä (tässä uusin). Sitä aihetta on tullut joskus pyöriteltyä mielessä, lähinnä siltä kannalta miettien, miten se vaikuttaa ihmisten (ja yritysten) suhtautumiseen ja mahdollisiin työtehtäviin. On olemassa ihmisiä joille tutkinnot ovat kaikki kaikessa ja ihmisen mitta. Sitten on taas niitä, jotka eivät papereista perusta mitään vaan ihminen yksilönä omine taitoineen on se mitä arvioidaan. Oma maailmankatsomukseni on lähempänä jälkimmäistä, mutta olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat lähempänä toista äärilaitaa.

Tohtorin (tai lisensiaatin) tutkinto eroaa alemmista tutkinnoista sillä, että siihen ei liity sitä pakollisuutta mitä maisterin (tai kandin) tutkintoon liittyy. Saavuttaakseen työelämään riittävän pätevyyden on korkeakoulututkinnon saaminen plakkariin se standarditaso johon tähdätään. Siitä suurin osa siirtyy työelämään tai kortistoon. Vain harva jatkaa opintoja ja jatko-opintojen vapaaehtoisuus on yksi keskeinen tekijä, joka vaikuttaa siihen, miten lisensiaatti tai tohtori nähdään työelämässä.

IT-alalla on tällä hetkellä hyvä työllisyystilanne ja osaajille kysyntää, joten miksi kukaan haluaisi jatkaa opintoja kun vaihtoehtona on hyväpalkkainen työ yksityisyrityksessä? (Eri tilanne on varmasti niillä aloilla, joilla suurin osa valmistuu kortistoon). Suhteessa perusopiskelijoiden määrään ei tietojenkäsittelytieteestä valmistuneita tohtoreita ainakaan Oulun TOL:lla ole paljoa. Mitä se kertoo ihmisestä, että on halunnut jatkaa abstraktien asioiden pyörittelyä, jotka eivät kuitenkaan opeta niitä taitoja, joita työelämässä tarvitaan? Onko sellainen ihminen soveltuvainen työskentelemään ainoastaan siellä missä on oppinsa saanut eli yliopistossa missä työelämän paineet eivät rajoita vapautta?

Toisaalta ihminen, joka on kirjoittanut väitöskirjan on osoittanut pitkäjänteisyyttä ja tiettyä pätevyyttä asioiden käsittelyyn (tai vaihtoehtoisesti hyviä plagiointitaitoja). Onhan tohtori kuitenkin ylin oppiarvo, mitä yliopistossa on tarjolla.

Työelämän kannalta kyse on hyvin pitkälti siitä, mitä työtä tohtorin voidaan katsoa osaavan tehdä. Suuri osa IT-alan töistä liittyy ohjelmistokehitykseen (määrittely, suunnittelu, toteutus, testaus), joihin kuitenkin tohtorin pätevyys on enemmänkin haitta kuin hyöty. Johtajatason pallit ovat omasta mielestäni vähän niin ja näin. Teoreettista pätevyyttä varmasti oppineilta ihmisiltä löytyy, mutta ilman käytännön kokemusta johdettavasta työstä voi uskottavuuden hankkiminen alaisten silmissä olla hankalaa. Poikkeuksena täytyy mainita taloustieteestä valmistuneet, joille johtajatason hommat ovat kai oletusarvo.

Jäljelle jäävät erilaiset asiantuntijatehtävät, joissa voimakas erikoistuminen tarjoaa samankaltaisuutta akateemisen maailman kanssa. Niitä paikkoja vaan löytyy yleensä ainoastaan isommista yrityksistä, joilla on joukko muita ihmisiä tekemässä "oikeita" töitä.

Mitä tämä kaikki sitten vaikuttaa minuun? Kahdesta mahdollisesta urakehityksestä haluaisin ennemmin valita kehittymisen manageritasolle kuin kehittymisen asiantuntijaksi. Kuitenkin jatko-opinnot jossain määrin ohjaavat juuri päinvastaiseen suuntaan. Välillä tuntuu, että tasapainoilen kahden puolen välillä tietämättä kumpaan suuntaan haluaisin mennä. Gradu jo käsitteli ohjelmistoliiketoimintaa ja yritti saada kolikon molemmat puolet näkyviin yhtä aikaa. Ei voi sanoa, että se olisi pelkästään huono asia, koska on paljon positiivista siinä lähtötilanteessa, että kahden tieteenalan asioita pyrkii sovittamaan yhteen. Joskus on vain hankala muistaa, missä leirissä seisoo.

Työhaastattelussa

Olin tänään työhaastattelussa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Edellinen kerta oli, kun hain nykyistä työpaikkaani. Siitä ei jäänyt mitään mieltä ylentäviä muistoja. Firman silloinen toimitusjohtaja oli vanhempi mieshenkilö, joka osasi olla hyvin tiukka ja kylmä kun niin halusi. Ja haastattelutilanne oli otollinen sellaiselle. Noh, se keskustelu meni miten meni ja olin helpottunut, kun pääsin teknisen ihmisen kanssa juttelemaan tekniikasta. Mielessä pyöri lähinnä, että surkeasti sujuneen alun jälkeen pääsen näyttämään kynteni tutummissa asioissa eli tekniikassa. Vaan pieleen menivät ne toiveet, kun suurimpaan osaan kysymyksiä en osannut antaa kunnollista vastausta. Jostain kumman syystä mulle lopulta sitä työtä tarjottiin (hakijoiden taso taisi olla aika heikko) ja töitä on tullut siinä firmassa siitä lähtien painettua enemmän tai vähemmän niska limassa.

Mutta takaisin tähän päivään. Tämän päiväinen haastattelutilanne erosi kaikista muista siksi, että ensimmäistä kertaa tuli istuttua pöydän toisella puolella, haastattelijana. Kunnioituksella kaikkia HR-ihmisiä kohtaan, täytyy todeta, että ei ole helppo rooli sekään. Pitäisi yrittää rakentaa avoin ja luottamuksellinen keskustelutilanne ja kuitenkin samaan aikaan miettiä, kuinka paljon toinen liioittelee omia taitojaan ja vääntelee totuutta oman etunsa kannalta parhaimpaan suuntaan. Ihmistuntemustaidot ovat kunnolla testissä, kun ensimmäistä kertaa tapaamaansa ihmistä yrittää tulkita. Ihan hyvin keskustelut kuitenkin sujuivat. Omaksi synnikseni tilanteessa totesin liiallisen pölöttämisen, kun en muistanut joka tilanteessa jättää kandidaatille tarpeeksi tilaa antaa vastauksensa.

Hakijasta jäi ihan hyvä kuva ja loppujen lopuksi kyse on kyllä hyvin paljon henkilökemioiden sopivuudesta. Meillä on niin pieni työyhteisö, että henkilöiden välisiä suhteita on pakko tässä tilanteessa jo miettiä. Lopulliset palkkauspäätökset eivät minun käsissäni ole, mutta pääsen mielipiteeni sanomaan ja sillä varmasti on merkitystä. Seuraavan kandidaatin kohdalla toivottavasti osaa jo olla hiukan fiksumpi haastattelutilanteessa, joten yhtä kokemusta rikkaampana etiä päin.